Avaimet onneen

Palasin viikko sitten takaisin kesälomalta. Pitkän ajomatkan jälkeen saavuin vanhempieni asunnolle josta olin myös lähtenyt. Rentoutunut tunnelma vaihtui nopeasti järkytykseen: työavaimia ei löytynyt mistään! Kaksi päivää etsin kuumeisesti, kunnes asunto oli koluttu lattiasta kattoon. 

Ehdin käydä mielessäni läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot, sekä tunteiden vuoristoradan toivon pilkahduksista syvimpään epätoivoon ja lopulta epäuskoiseen helpotukseen. 

Sen sijaan että olisin kehdannut pyytää apua, konttasin illat pitkin lattioita, etsien jääkaapista, mikrosta ja kukkaruukustakin. 

Uni ei maistunut, kun pyörin levottomana lakanoiden välissä pohtien avaimien olinpaikkaa. 

En uskaltanut kysyä äidiltä, koska pelkäsin saarnaa, jonka olin kuullut niin monia kertoja: ”Mitä minä olen sanonut? Pitäisi olla huolellinen eikä jättää tavaroita lojumaan ympäriinsä!” 

Kun mielikuvitus ja avainten mahdolliset piilopaikat alkoivat käydä vähiin, kerroin äidille ahdingostani. Lopulta selvisi, että avaimet olivat päätyneet vahingossa tuttavalle, joka oli hakenut omia 

vara-avaimiaan. 

Jos en olisi uskaltanut kertoa, en olisi koskaan saanut tietää, että joku muu oli käynyt avainkaapilla.

Mikä sitten on tarinan opetus? 

Usein kuvittelee olevansa nokkelampi kuin onkaan. On vaikeampaa luottaa toisiin enemmän kuin itseensä. 

Emme voi kuitenkaan yksin hallita elämäämme. 

Joskus kohtaamme tilanteita, jolloin on pakko niellä ylpeytensä ja turvautua toisten apuun, 

vaikka mieli tekisi paeta taakkansa kanssa yksin. 

Jumala on antanut meille toiset ihmiset työtovereiksi. 

Jos yritämme tehdä kaiken yksin, jää moni tärkeä asia kuulematta ja näkemättä. 

Avaimet onneen voivat olla lähempänä kuin huomaammekaan.  

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Jumala on ovella vastassa. 

Kirjoitus on julkaistu Uusi Rovaniemi-lehdessä 3.8.