Kenen ääni kirkossamme kuuluu? Hartauskirjoitus Uusi Rovaniemi lehdessä 22.11.2017
Helsingin yliopistossa on meneillään tutkimus äänestysaktiivisuudesta suhteessa koulutustasoon. Enemmistö hyväosaisista ja korkeakoulutetuista käy äänestämässä, näin ollen myös poliittisissa päätöksissä näkyy ensisijaisesti hyväosaisten ääni.
Toistuuko sama malli kirkossamme, vai osaisimmeko tehdä jotakin toisin? Vuoden aikana on keskusteltu paljon kirkon pyrkimyksistä ykseyteen ja kristittyjen yhteyteen, kunnioittamisesta, kohtaamisesta ja keskustelusta. Keskustelu ei kuitenkaan etene, jos lähtöasetelma ei ole tasa-arvoinen. Kun kysytään, kenen äänen kirkossamme tulee kuulua, monet vastaavat että Jeesuksen, Jumalan sanan ja evankeliumin äänen. Vaikeampi kysymys onkin, mitä tuo äänen kuuluminen tarkoittaa käytännössä?
Usein olen kuullut argumentin, että kirkon oppia ei voi muovata demokratian keinoin. Joskus minulle on sanottu, että kun tulee kirkkoon, ei halua kuulla politiikkaa vaan evankeliumia. Mutta voiko niitä täysin erottaa toisistaan? Jos ns. lyödään Raamatulla päähän, hukkuu maan hiljaisten ääni iskujen äänen alle. Jumalan sana ei ole ylhäältä päin tulevaa julistusta, vaan sitä, miten kokonaisvaltaisesti elämme evankeliumia todeksi.
Monet asiallisetkin keskustelunavaukset ja mielenilmaukset saatetaan leimata politikoinniksi tai peräti häiriköinniksi. Näin sivuutetaan itse asia, vaiennetaan ääni. Kun opetuslapset julistivat Herran suuria tekoja, fariseukset halusivat vaientaa heidät. Mutta Jeesus vastasi: ”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Meillä kaikilla on pohjimmiltaan tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Jeesus halusi antaa äänen myös maan hiljaisille ja näkymättömille. Hän tiesi, että jopa kivillä voi olla ääni.
Noora Tikkala
seurakuntapastori
Kommentit
Lähetä kommentti