Saarna Rovaniemen kirkossa 2.7.2017

Luuk. 15: 11-32

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Kadonneen jäljillä

Televisiossa on esitetty suosittua sarjaa, ”kadonneen jäljillä”, jossa yhdessä lähdetään etsimään sukulaisia, joihin yhteys on syystä tai toisesta, esim. eron tai adoption vuoksi katkennut. Joka kerta etsijöitä ei onnista, mutta usein jälleennäkemiset ovat koskettavia, vaikka usein myös tähän yhteyden katkeamiseen on voinut liittyä katkeruutta ja hylätyksi tulemisen kokemusta. Sukulaisuudessa on jotakin niin vahvaa, että jopa lähes tuntematon ihminen voi tuntua tärkeältä ja läheiseltä. Tunnistan näissä kohtaamisissa jotakin samaa kuin tuhlaajapojan isässä, joka juoksee poikaansa jo puolimatkaan vastaan ja sulkee hänet syliinsä.

Yhteyden katkeamisesta on kyse myös tutussa tuhlaajapoika vertauksessa. Nuorempi veli hylkää isänsä, käyttäytyy epäkunnioittavasti ja lähtee maailmalle tuhlaamaan omaisuuttaan viettäen itsekästä ja holtitonta elämää. Tarina ei kerro, kuinka kauan poika ehti maailmalla seikkailla, mutta samanaikaisesti vanhempi veli, joka oli uskollinen, jäi kotiin tekemään tilan töitä, hoitamaan velvollisuutensa ja huolehtimaan myös isänsä hyvinvoinnista.

Kertomuksessa ei kuitenkaan revitellä nuoremman pojan holtittomista käänteistä ja naisseikkailuista. Tuhlaajapoika on kuvaus kahdesta täysin erilaisesta elämäntavasta ja erilaisista valinnoista. Kertomuksen ydin on siinä, miten isä ottaa vastaan ihmisen, poikansa joka on hänet hylännyt ja itse omilla valinnoillaan ajautunut umpikujaan ja ahdinkoon. Nälkä tekee nöyräksi, lopulta poika menee itseensä ja päättää palata isänsä luo palkolliseksi.

Luukkaan evankeliumissa tuhlaajapoikakertomusta edeltää vertaukset kadonneesta lampaasta ja hopearahasta. Kuulijoina oli joukko publikaaneja ja muita syntisiä, ja fariseuksia, jotka paheksuivat Jeesuksen seurustelua syntisten kanssa. Esitettyään vertauksen kadonneesta lampaasta, hän osoittaa piikin fariseuksille: ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” Keskittyessään omassa uskonelämässään käskyjen ja velvollisuuksien tarkkaan noudattamiseen, he pitivät publikaaneja ja muita syntisiä jo toivottomina tapauksina, eivätkä osanneet iloita niistä, jotka muuttivat elämänsä suuntaa kohdattuaan Jeesuksen.

Mutta onko tuhlaajapoikavertauksessa yksi vai kaksi kadonnutta? Jos uskon elämä on vain suorittamista ja velvollisuuksien hoitamista, ehkä jotakin sellaista jonka ajatellaan olevan perinteistä synkkämielistä protestanttisuutta ja suupielet alaspäin surumielistä virsien vollotusta tai jos alamme laskea kuinka monena sunnuntaina olemme uskollisesti istuneet kirkon penkissä, katoaako silloin jotakin evankeliumin ilosta ja vapaudesta? Näemmekö tätä taustaa vasten entistä kirkkaammin vain toistemme synnit? Olemmeko luomassa yhteyttä toisiimme vai kadottamassa sitä?

Vanhemman veljen suuttumuksesta voi aistia katkeran kateuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Toinen saa kaiken valmiina eteensä, kun toinen on vuosikausia raatanut leipänsä eteen. Vastuullista elämäntyyliä harvoin palkitaan avokätisesti, sen sijaan tunarit ja tuhlarit otetaan avosylin vastaan ja vielä järjestetään juhlat sen kunniaksi! Mitä vanhemman veljen mielessä mahtoi liikkua? Mikä on tunnollisen elämäntavan hinta kun vastuun taakka painaa selkää? Ehkä mielessä kävi, että olisiko voinut itsekin joskus vain heittää hanskat tiskiin ja elää hetkessä vailla huolta huomisesta? Meidän on vaikeaa hyväksyä Jumalan ehdoton rakkaus myös jotka eivät rakkautta tai kunnioitusta ansaitsisi, ja se että Jumala voi olla hyvä myös pahoille ihmisille.

Fariseusten tavoin vanhempi veli ei kyennyt iloitsemaan nuoremman veljen elämänmuutoksesta, eikä hän ei nähnyt sitä hyvää, mikä oli koko ajan ollut hänen lähellään. Sanoihan isä vanhemmalle veljelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Muistuttipa meidän polkumme enemmän nuoremman tai vanhemman veljen tarinaa, opetus on sama. Jumala iloitsee jokaisesta löytyneestä.