Saarna Sinetän ja Meltauksen kappeleissa 31.7.2016

Luuk. 19: 41-48

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.”

    Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”

    Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.

Palasin muutama päivä sitten takaisin kesälomalta. Pitkän ajomatkan jälkeen saavuin vanhempieni asunnolle, jossa olin myös yöpynyt ennen lähtöä. Rentoutunut tunnelma vaihtui nopeasti järkytykseen: työavaimia ei löytynyt mistään! Kaksi päivää etsin kuumeisesti, kunnes asunto tuli koluttua läpi lattiasta kattoon. Ehdin käydä mielessäni läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot, sekä tunteiden vuoristoradan toivon pilkahduksista syvimpään epätoivoon ja lopulta epäuskoiseen helpotukseen. Sen sijaan että olisin kehdannut pyytää apua, konttasin illat pitkin lattioita, etsien jääkaapista, mikrosta ja kukkaruukustakin. Uni ei maistunut, kun pyörin levottomana lakanoiden välissä pohtien avaimien olinpaikkaa. En uskaltanut kysyä äidiltä, koska pelkäsin saarnaa, jonka olin kuullut niin monia kertoja: ”Mitä minä olen sanonut? Pitäisi olla huolellinen eikä jättää tärkeitä tavaroita lojumaan ympäriinsä!” Kun mielikuvitus ja avainten mahdolliset piilopaikat alkoivat käydä vähiin, kerroin äidille ahdingostani. Lopulta selvisi, että avaimet olivat päätyneet vahingossa tuttavalle, joka oli hakenut omia vara-avaimiaan. Jos en olisi uskaltanut kertoa tapahtuneesta, en olisi koskaan saanut tietää, että joku muu oli käynyt avainkaapilla.

Tästä episodista johtuen hieman naurahdin tämän pyhän otsikolle: ”etsikkoaikoja”.  Etsiminen ja löytämisen ilo olivat minulle kuluneella viikolla hyvin konkreettisia. Mikä sitten on tarinan opetus? Usein sitä kuvittelee olevansa nokkelampi kuin on. On vaikeampaa luottaa johonkin toiseen enemmän kuin itseensä. Emme voi kuitenkaan hallita elämäämme. Joskus kohtaamme tilanteita, joissa on vain pakko niellä ylpeytensä ja turvautua toisten apuun, vaikka mieli tekisi paeta taakkansa kanssa yksin. Jumala on antanut meille toiset ihmiset työtovereiksi. Jos yritämme tehdä kaiken yksin, jää moni tärkeä asia kuulematta ja näkemättä. Avaimet onneen voivat olla lähempänä kuin huomaammekaan.  Kun uskallamme antautua johdatukseen, juuri siinä Jumala tulee meitä vastaan. ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!”

Etsikkoajoista sanotaan, että ne ovat erityisiä aikoja, jolloin Jumala kutsuu meitä erityisellä tavalla. Jumala ei myöskään aina päästä meitä ihan helpolla. Historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Tämä pieni kertomus oli yhden ihmisen tarina. Meillä jokaisella voi olla omat etsikkoaikamme. Etsikkoajat voivat kohdata myös yhteisöjä, kuten kirkkoa. Myös kirkon täytyy aika ajoin tarkastella omaa olemassaoloaan.

Evankeliumin toinen osa kertoo yhden esimerkin siitä, missä voidaan mennä pahasti pieleen, kun rukouksen huoneesta tuleekin bisneksen huone. Temppelin rahajärjestelmä oli vallankäytön väline ja ihmisen arvon määritteli hänen ostamansa uhrilahja ja oikeudesta mennä temppeliin rukoilemaan täytyi maksaa kova hinta, mutta Jaakobin kirje muistuttaa meitä siitä, mitä on oikea Jumalanpalvelus. Se ei ole vain sitä, että istuu joka pyhä kirkossa ja mieluiten etupenkissä. Se ei sitä, että pudotat kolehtihaaviin mahdollisimman suuren summan. Se ei ole vain komeaa urkujen pauhinaa, kynttilöiden loistetta, kiiltäviä kirkkohopeita ja paksua pullapitkoa kirkkokahveilla. Se ei ole pienen piirin puuhastelua kahvipöydän ääressä Sanaa tutkiskellen. ”Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak.1:27). Seurakuntiemme taloutta seurataan tiukasti ja piispojen edustuskuluja kauhistellaan valtakunnan tasolla. Visiot ja strategiat hiotaan viimeisen päälle, työntekijöille jaetaan koulutuksissa kiiltäviä brosyyreitä ja seurakuntia tarkastellaan segmenttityökalun kautta.

Päivän evankeliumissa tulee esille hyvin inhimillinen Jeesus. Jeesus, joka itkee, riehuu ja raivoaa, mutta myös opettaa. Jeesuksen käyttäytyminen oli vastakohta kylmille ja laskelmoiville johtomiehille, jotka yrittivät punoa suunnitelmaa Jeesuksen pään menoksi. Tietysti isoa organisaatiota täytyy hallita jotenkin, mutta raja on häilyvä siinä, keskitymmekö toisinaan epäolennaiseen?

Tänään voimme rukoilla johdatusta siihen, että osaisimme käyttää etsikkoaikamme viisaasti ja onnistuisimme säilyttämään Herran liekin sisimmässämme niin ettemme muuttuisi kylmiksi ja välinpitämättömiksi.